Vuh!

Tiedättekö mitä kädellinen teki kaksi viikkoa sitten? Se löi itseään pajavasaralla käteen! Se oli lohkomassa muurikiveä ja kun piti mojauttaa moskalla kanttiraudan päähän (huomaattehan, että osaan monitaitoisena koirana myös kivimiestermit), se hivauttikin itseään rystysen viereen ja siitä kimmokkeella sääreen. Kuuntelin sitä noitumista taukotuvassa ja nauroin pientä koiranaurua hiljaa sisäänpäin, vaikka sitten myöhemmin hoivasinkin sitä kättä oikein empaattisesti. Koska kädellisellä ei ole tapana oppia kerrasta, se mätkäisi itseään moskalla toisen kerran kaksi päivää myöhemmin ja tietysti tasan samaan kohtaan kuin edelliselläkin kerralla. Silloin se vasta noitui! Sieltä tuli hervantaa ja ähtäriä ja pari keuruutakin, niin rumia se puhui. Käsi turposi minun pehmopalloni kokoiseksi ja olimme varmoja, että se murtui. Sitten se parani niin paljon, ettemme enää uskoneet murtumaan, mutta nyt kaksi viikkoa myöhemmin se on edelleen sen verran kipeä, että murtumateoriassa saattaa sittenkin olla perää.

Ei tuo saikkua suostu ottamaan, mutta kävi kuitenkin tänään terveyskeskuksessa näyttämässä kättään, kun lupasi eräälle hääpukukädelliselle tehdä niin, jos käteen sattuu. Olisittepa nähneet tuon ilmeen, kun hääpukukädellinen, jolla on melkein valmis pikkukädellinen mahassa, otti sellaisen spanieli-ilmeen ja vaati noin rankkaa lupausta. Minä näin ja nauroin sitä pientä koiranauruani.

Tiedättekö mitä? Minusta tulee elokuvatähti! Pääsen näillä näkymin esittämään roolia tulevassa Puluboin ja Ponin leffa- elokuvassa. Ei se iso rooli ole, kävelen ohimennen jossain taustalla kauniina kuin keväinen puolukkaketo, mutta siitä pääsen kiinni isompiin, Lassie-tyyppisiin produktioihin.

Tänään oli jännäpäivä. Olemme viettäneet aika paljon aikaa kädellisen työmaalla, mikä on ollutkin kivaa kaikkien pupunpoikasten ja pulujen ansiosta, vaikkei kädellinen annakaan minun lähteä pupujen perään. Pulujen kyllä, kunhan ne ovat lentokykyisiä. Tänään olimme kuitenkin muutaman tunnin kotona, kun tuo pesi pyykkiä ja kirjoitti isännöitsijälappuja, ja menimme sitten pyykinpesun ajaksi karsinaan temuamaan. Olisittepa nähneet, kuinka annoin megapallolle kyytiä! Ja juuri kun meinasi alkaa tylsistyttää, tuli Emma ulos ja lähdimme lenkille. Riehunnaksihan se meinasi mennä, kun emme ole tavanneet viikkoihin, mutta hyvin me pärjäsimme. Sitten vielä riehuimme karsinassa hetken, mutta Lainamummi pisti hommalle stopin, kun luuli minun saaneen tarpeekseni. Itse asiassa olin vasta innostumassa...

Tuo ketale leikkasi turkkini! Onneksi sain jätskiä palkaksi. Nyt pitää lopettaa, voikaa paksusti! Tiedän, että osa ainakin voi.

Hau!

Kyllä, se  olen todellakin minä, kaikkien aikojen Lara!

Pahoittelen, etten ole hetkeen kertonut kuulumisia. Olen ollut varsin kiireinen, koska minua tarvitaan vähän joka puolella. Viimeksi tänään suojelin kädellistä metsänpedoilta, kun se raivasi minulle polkua lempimetsääni Askolan Vahijärvelle. Seuraavaksi minun täytyy vahtia, ettei se polta tukkaansa (mitä tukkaa...?) paistaessaan minulle noita loppuja makkaroita. Olemme nyt siis täällä kivityömaalla tekemässä omia juttujamme, koska kivitöillä ei ole niin kiire, mutta kotonakaan ei oikein jaksaisi lorvailla.

Kuulitte oikein! Olemme nyt pääsiäisenä lorvailleet ensimmäistä kertaa seitsemään viikkoon! No, se pitkäperjantain lorvailu on vähän suhteellinen käsite, kun kädelliset tekivät puhdehommia koko päivän ja me Emma-pennun kanssa komentelimme, kumpikin vuorollamme. Joka tapauksessa nyt ei olla oltu pariin päivään missään palkkatyössä, mikä on aika poikkeuksellista. Tuo minun kädelliseni vaikutti aluksi todella uupuneelta ja kiukkuiselta, kun se oli tehnyt pari viikonloppua noita jakeluhommia päivätyönsä ohessa, mutta jostain syystä se on sen jälkeen vain piristynyt. Ihan kuin se surutautikin olisi hellittämässä nyt, kun se saa kuvitella olevansa tarpeellinen muuallakin kuin yhdessä työpaikassa.

Ei tuo kyllä pelkällä työllä ole parantunut. Sillä vain on älyttömän hyvät ystävät. Tuo Emman kädellinen potkii sitä koko ajan eteenpäin, Vantaalla on ihan uskomaton olento, joka osaa haukkua oikeat haukut oikeaan väliin, on tuolla ihan huippu äitikin ja koko joukko hyviä ihmisiä joka puolella. En ymmärrä kuinka tuollaisten läheisten keskellä ylipäänsä voi masentua.

Tänään kädellisellä on ollut huonompi päivä pitkästä aikaa. Siksipä komensin sen kivityömaalle moottorisahan kanssa. Huijasin sen ensin uskomaan, että on kamala kiire sahata polttomontun luota muutama portugalilainen nupuhäkki klapeiksi, ja sitten ohjailin sen oikeasti tärkeään työhön, nimittäin avaamaan minun vanhat polkuni tuolta takametsästä. Joku ilkimys harvennuskädellinen tukki ne viime syksynä. Kyllä tuo raivasikin varmaan sata metriä hiki hatussa, mutta jätti sitten homman sikseen ja alkoi leikkiä minun kanssani. En raaskinut olla vihainen...

Ei minulla oikeastaan asiaa ollut. Piti vain elämöidä välillä. Nyt lähdemme hakemaan läheisestä lähteestä aamukahvivedet ja sitten varmaan luemme hetken kirjaa ennen yötä ja unia. Voikaa hyvin!

Lisäys 18.4.2017 klo 6:05: Emme me sitten kamalasti nukkuneetkaan, kun koordinaattorikädellinen hätisteli meidät hätäapujakeluun aamuyöksi.

 

Tervemorohei!

Ensimmäisenä täytyy kertoa tuosta tervehdyksestäni. Kädellinen oppi sen miljoona ja puoli vuotta sitten syntymäkylässään Multialla, jonka urheilukentän laidalla sijaitsevan varastorakennuksen seinään oli joku nuorison edustaja kirjoittanut pilkkaavaan sävyyn "terve moro hei, sulla seisoo mulla ei". Kädellinen on aika vakuuttunut siitä, että lauseen kirjoittaja toivoo kaikkien näiden vuosikymmenien jälkeen asetelman olevan toisin päin...

No, minä en seisomisesta piittaa, olen enemmänkin istuvaa, makaavaa, juoksevaa ja joskus peräti lentävää sorttia. Jätän tuollaiset aforismit siis omaan arvoonsa. Oheisessa kuvassakaan en seiso:

Asiaan! Kädellinen on nyt tehnyt 38 päivää putkeen töitä. Se on siis rikkonut kaksi ja kolme kahdeksasosamiljoonaa vuotta sitten, joskus historian hämärissä 1990-luvulla tekemänsä ennätyksen. Silloiseen 36:n päivän putkeensa se tosin laski mukaan kaikki tunninkin mittaiset päivät, joita se ei nykyisin kehtaa edes luokitella työpäiviksi. Reppana pitää tuota huikeana työputkena., vaikkei se ole kuin 2% MINUN parhaillaan käynnissä olevasta työrupeamastani. Koirahan tekee koirantyötä joka päivä, eikä se ole helppoa hommaa tässä kädellisten ja kissojen täyttämässä maailmassa.

Juu, kyllähän tuo jalostaa kiveä kaikki arkipäivät ja joo, on se välillä aika raskasta, mutta minä se vasta kovilla olen, kun yritän estää tuota jalostamasta väärin. Tänään se onnistuikin lyömään kanttiraudalla muurikivestä alakulman rikki ja kyllä minä sen kirosanan kuulin. Ei jäänyt epäselväksi, että joku oli yrittänyt ihan turhaan lohkaista pois poranreikää, joka olisi joka tapauksessa jäänyt maan alle piiloon kastematojen ihailtavaksi. Aika painokas sielunvihollisen kutsuhuuto se oli, minä nimittäin kuulin sen kirkkaasti, vaikka olin sillä hetkellä suorittamassa toista työtäni, kodinturvaurakointia, täällä kymmenen kilometrin päässä kivityömaasta. Ohessa muuten kuva minusta kodinturvatyössä:

Kivityöhön liittyy myös koneilla ajelua. Se sujuu minulta kuin leikki. Olen ajanut trukeilla ja pyöräkuormaajilla vaikka kuinka paljon. Tässä pari arkistokuvaa, toisessa ajan yksin teletrukilla ja toisessa opetan kädellistä ajamaan huomattavasti järeämmällä kalustolla:

Tämä kädellisen jakelutyö on sitten asia erikseen. Minullahan on tärkeä rooli siinäkin, mutta en joudu ajamaan enkä valvomaan laatua. Ensinnäkin yritän häiritä kädellisen keskittymistä niin, ettei se hoksaa laittaa lehteä ihan jokaiselle asiakkaalle, jotta nämä pääsisivät nauttimaan reklamoinnin riemusta. Palautteesta päätellen onnistunkin ainakin välillä, kentältä kuuluu silloin tällöin kommentteja, ettei lehteä ole tullut. On tuo sen jakanut, se vain laittaa sen joskus hädissään väärään laatikkoon, kun alan haukkua pupua kesken suorituksen. Joskus haukun myös asiakkaita. Tiedetään, se ei ole hääviä asiakaspalvelua, mutta kun se on kivaa. Minähän olen suojelijaluonne, suuri ja urhea kodinturvakoira, ja kun minulla ei ole muita uhkia häädettävinä, haukun niitä aamuvirkkuja ikäkädellisiä, joille minun kädelliseni saa joskus ojentaa lehden suoraan käteen.

Ikäkädellinen on siis se sellainen hieman harmaa ja kumarassa, joskus kepinkin kanssa kulkeva kädellinen, joka on ehtinyt kerätä päähänsä niin paljon viisautta, ettei se jaksa enää pitää sitä ihan pystyssä. Eivät ne kyllä minua pelkää, nauravat vain ja kehuvat hyväksi vahtikoiraksi.

Kädellinen on joskus pyytänyt minua viemään jonkin kerrostalon kolmanteen kerrokseen sen kirotun ainokaisen huffustatsplaadetin (noin se kai kirjoitetaan, minä en tuota länsikädellisten kieltä oikein hallitse), joka tuota laiskuria niin kamalasti kehtuuttaa, kuten itäsuomalaiset sanovat, mutta minäpä en suostu. Ei tuo pysty suojelemaan autokuormallista Hesareita, Etlareita, Keskareita, niitä loppuja kolmea huffuplaadettia  ja muutamaa muuta lehteä, jos minä könyän jossain rappusissa! Höhlä!

Kello alkaa taas olla varttia vaille Nukku-Matti, minun täytyy viedä kädellinen iltalenkille. Voikaa hyvin!

Moi! Se olen todellakin minä! Maailman hurjin vahtihurtta!

Kyllä, sanoin vahtihurtta, sillä olen viime aikoina harrastanut tavallistakin enemmän suojeluhommia. Autoillessani vartioin ympäristöä tietysti jatkuvasti, koska jonkun täytyy pitää huoli siitä, etteivät vieraat ihmiset, eläimet, mystisen muotoiset lumikasat, pyöröpaalit sun muut uhkatekijät pääse vaarantamaan liikkumista, mutta on minulla perinteisempiäkin vartiointitehtäviä.

Lenkeillä pidän huolta siitä, että kaikki koirat haukutaan tasapuolisesti, olivatpa ne kavereitani (kuten melkein kaikki ovat) tai eivät. Kissat komennetaan ruotuun kahta kauheammalla rähinällä. Puput sen sijaan saavat välillä haukut, mutta välillä vain singahdan niiden perään kuin aropupu. Valitettavasti tuo kirottu kädellinen ei koskaan pysy vauhdissani, kun yritän juosta pupuparan kiinni. Oravat haukun myös ja peräänkin lähtisin, mutta ne penteleet kiipeävät puihin minuakin paremmin. No, noita maalla liikkuvien kohteiden haukuntajuttujahan harrastavat monetkin koirat, mutta minäpä suojaan myös ilmatilan. Etenkin näin keväällä tästä lentää yli kaikenlaisia lentomörköjä (kädellisen tarkennus: Lara tarkoittaa isoja lintuja) oikein isoissa parvissa ja nehän pitää haukkua. Yhdenkin vaakkujaparven säikäytin niin, etteivät takuulla uskaltaneet laskeutua ennen Nuorgamia! Isommatkaan lentomöröt eivät minua pelota. Monta kertaa olen haukkunut niitä sellaisia liitäviä jättiotuksia, joita tästä menee jatkuvasti yli. Matkustajakoneiksi kädellinen niitä kutsuu, ovat kuulemma laskeutumassa johonkin Seutula-paikkaan. Pöh! Tänne ne laskeutuisivat, ellen hätyyttäisi niitä Seutulaan!

Kädellisen mielestä uljain suoritukseni oli se, kun eräällä iltalenkillä haukuin erästä pientä valopistettä, se kun yritti tuikkia liian kirkkaasti minun ilmatilassani. Kädellisen mukaan se oli jokin planeettajuttu, Venus nimeltään, ja olen kuulemma maailman rohkein koira, kun uskallan haukkua kokonaista planeettaa. No, niinhän minä olenkin! Sinne jonnekin se mönki haukkuani pakoon, piiloon taivaanrannan taakse.

Kotiakin minä suojelen. En tosin aina omaani. Eräänä yönä, kun olimme lähdössä jakamaan lehtiä mäntsäläläisille, kävin tuossa pihatien päässä pissalla ja mitä minä näinkään? Naapuritalon pihassa kyykisteli kaksi hämärän näköistä kädellisenpoikasta puuhastelemassa oven luona! Minähän tietysti aloitin kamalan haukun ja nuo varhaisteini-ikäiset roikaleet loikkasivat nanosekunnissa polkupyöriensä selkään ja lähtivät tukat putkella matkoihinsa. Minä rymistelin niiden perässä tontin rajalle asti kuin horisontissa häämöttävän lonkerotölkin havainnut krapulainen alkoholistiyksinhuoltajavirtahepo ja räyhäsin kuin tuo samainen otus havaittuaan lapsen kaataneen tölkin sisällön maahan. Sen koommin en ole noita raggareita nähnyt!

Tänä aamuna suojelin kotia villieläimiltä. Kun olimme lähdössä aamulenkille ja kädellinen avasi ulko-oven, haistoin heti KISSAN! Siinähän se kutale nökötti nurkalla ja yritti olla oikein söpö. Singahdin liikkeelle kuin kofeiinitablettikuorman popsinut jackdanielsinterraario (kädellisen tarkennus: Lara tarkoittanee jackrussellinterrieriä) eikä edes tuo merinorsumainen kivireki (kädellisen tarkennus: kyllä, Lara tarkoittaa minua...) kyennyt jarruttamaan minua, kun ajoin naukujaisen pihamäntyyn. Kädellisen mielestä minun ei pitäisi hätyytellä kissoja, niillä on kuulemma terävät kynnet, mutta hei, jos minä uskallan ajaa matkustajakoneet Seutulaan ja kokonaisen planeetan taivaanrannan taakse, niin kai minä nyt yhden kissan hätyytän petäjään ihan heittämällä.

Nyt vien kädellisen iltalenkille. Voikaa hyvin!

Loppuun vielä kuva, jossa keskustelen syvällisesti itävaltalaissyntyisen pehmopesukarhukaverini kanssa:

Moi! Se olen minä! Teidän lempikoiranne!

Tänään kerron kädellisestä. Se nimittäin on varsinainen termiitti. Rikkoo ihan kaiken.

Tässä yksi esimerkki:

Tuo on vaijerisaha. Kädellinen sahaa sillä isoja kiviä. Sellaisia pakettiauton kokoisia palikoita. Melkein 20 vuotta tuo on kestänyt, mutta silti kädellinen sai tuon luukun tipahtamaan ja näyttää siltä, että siihen on tullut reikäkin. Jos saha on kestänyt pienen koiran eliniän, täytyy sen olla todella kestävä, joten sen, joka saa sahan rikottua, täytyy olla todella tunari.

No, toimii se saha vielä, tänään kädellinen nosti sille sahaukseen sellaisen venytetyn Transitin kokoisen murikan, mutta tuon luukun se silti rikkoi. Törppö!

Kun Transitiin päästiin, on aika käyttää aasinsiltaa. Sanovat, ettei Ford ole auto eikä piika ihminen, mutta puhun seuraavaksi silti autoista. Kädellinen nimittäin rikkoi uuden autonsakin! Se hieno Sanelma, jolla meidän piti kiertää Suomi, on nyt tuhannen puruluun päreinä, kun neiti "vähän peruutti" ja mäki oli "vähän liukas" ja sitten rytisi. No, kirskui pikemminkin, kun teräs viilsi peltiä ja etulokasuojaan tuli lommo sekä naarmu. Minä istuin takana ja pyörittelin kaunista päätäni niin, että korvat paukkuivat. Kädellinen vain vilkaisi lokasuojaa, sanoi jonkin kädellisten voimasanan ja jatkoi matkaa. Selitti myöhemmin, että tavaraa se vain on ja sitä saa rahalla. Ikään kuin tuolla kirkonrotalla muka olisi rahaa.

Haa, rahasta saankin seuraavan aasinsillan! Kun tunarini oli jakamassa lehtiä ansaitakseen rahaa uuden Sanelman ostamista varten, se ajoi sunnuntai-Hesarin yli. Voitteko uskoa? Se peruutti rivitalon päätyyn, lähti matelemaan postilaatikkorivin vieressä ja oli olevinaan oikein ammattijakelija, nakkeli lehtiä laatikoihin liikkuvasta autosta. Heti ensimmäisen laatikon kohdalla se tipautti Hesarin maahan, peruutti sitten hädissään sen yli ja kävi lopulta nolona hakemassa liiskaantuneen lehtiparan siitä sohjoiselta soralta. Piilotti sen jonnekin jalkatilaan Etelä-Suomen Sanomista rakentamansa tornin alle ja toivoi, että oli varannut kylliksi varakappaleita. Olihan niitä onneksi tarpeeksi, mutten koskaan unohda, miltä se liiskattu Hesari-parka näytti sen koettelemuksen jälkeen.

Koettelemus onkin seuraava avainsana! Minähän olen erittäin kuvauksellinen olento ja kädellinen saa toimia kuvaajanani, koska minulla on hieman liian lyhyet etutassut selfien ottamiseen. Kädellisen kanssa valokuvausharrastus vain on varsinainen koettelemus. Kun pyydän sitä ottamaan tällaisen kuvan:

...on lopputulos tällainen:

Kaikki tuo parin viikon sisällä! Haluatteko tietää kuinka kädellinen pärjää koiran trimmaamisessa tai ihmissuhteissa? Ai ette? En ihmettele.