Moi! Se olen todellakin minä! Maailman hurjin vahtihurtta!

Kyllä, sanoin vahtihurtta, sillä olen viime aikoina harrastanut tavallistakin enemmän suojeluhommia. Autoillessani vartioin ympäristöä tietysti jatkuvasti, koska jonkun täytyy pitää huoli siitä, etteivät vieraat ihmiset, eläimet, mystisen muotoiset lumikasat, pyöröpaalit sun muut uhkatekijät pääse vaarantamaan liikkumista, mutta on minulla perinteisempiäkin vartiointitehtäviä.

Lenkeillä pidän huolta siitä, että kaikki koirat haukutaan tasapuolisesti, olivatpa ne kavereitani (kuten melkein kaikki ovat) tai eivät. Kissat komennetaan ruotuun kahta kauheammalla rähinällä. Puput sen sijaan saavat välillä haukut, mutta välillä vain singahdan niiden perään kuin aropupu. Valitettavasti tuo kirottu kädellinen ei koskaan pysy vauhdissani, kun yritän juosta pupuparan kiinni. Oravat haukun myös ja peräänkin lähtisin, mutta ne penteleet kiipeävät puihin minuakin paremmin. No, noita maalla liikkuvien kohteiden haukuntajuttujahan harrastavat monetkin koirat, mutta minäpä suojaan myös ilmatilan. Etenkin näin keväällä tästä lentää yli kaikenlaisia lentomörköjä (kädellisen tarkennus: Lara tarkoittaa isoja lintuja) oikein isoissa parvissa ja nehän pitää haukkua. Yhdenkin vaakkujaparven säikäytin niin, etteivät takuulla uskaltaneet laskeutua ennen Nuorgamia! Isommatkaan lentomöröt eivät minua pelota. Monta kertaa olen haukkunut niitä sellaisia liitäviä jättiotuksia, joita tästä menee jatkuvasti yli. Matkustajakoneiksi kädellinen niitä kutsuu, ovat kuulemma laskeutumassa johonkin Seutula-paikkaan. Pöh! Tänne ne laskeutuisivat, ellen hätyyttäisi niitä Seutulaan!

Kädellisen mielestä uljain suoritukseni oli se, kun eräällä iltalenkillä haukuin erästä pientä valopistettä, se kun yritti tuikkia liian kirkkaasti minun ilmatilassani. Kädellisen mukaan se oli jokin planeettajuttu, Venus nimeltään, ja olen kuulemma maailman rohkein koira, kun uskallan haukkua kokonaista planeettaa. No, niinhän minä olenkin! Sinne jonnekin se mönki haukkuani pakoon, piiloon taivaanrannan taakse.

Kotiakin minä suojelen. En tosin aina omaani. Eräänä yönä, kun olimme lähdössä jakamaan lehtiä mäntsäläläisille, kävin tuossa pihatien päässä pissalla ja mitä minä näinkään? Naapuritalon pihassa kyykisteli kaksi hämärän näköistä kädellisenpoikasta puuhastelemassa oven luona! Minähän tietysti aloitin kamalan haukun ja nuo varhaisteini-ikäiset roikaleet loikkasivat nanosekunnissa polkupyöriensä selkään ja lähtivät tukat putkella matkoihinsa. Minä rymistelin niiden perässä tontin rajalle asti kuin horisontissa häämöttävän lonkerotölkin havainnut krapulainen alkoholistiyksinhuoltajavirtahepo ja räyhäsin kuin tuo samainen otus havaittuaan lapsen kaataneen tölkin sisällön maahan. Sen koommin en ole noita raggareita nähnyt!

Tänä aamuna suojelin kotia villieläimiltä. Kun olimme lähdössä aamulenkille ja kädellinen avasi ulko-oven, haistoin heti KISSAN! Siinähän se kutale nökötti nurkalla ja yritti olla oikein söpö. Singahdin liikkeelle kuin kofeiinitablettikuorman popsinut jackdanielsinterraario (kädellisen tarkennus: Lara tarkoittanee jackrussellinterrieriä) eikä edes tuo merinorsumainen kivireki (kädellisen tarkennus: kyllä, Lara tarkoittaa minua...) kyennyt jarruttamaan minua, kun ajoin naukujaisen pihamäntyyn. Kädellisen mielestä minun ei pitäisi hätyytellä kissoja, niillä on kuulemma terävät kynnet, mutta hei, jos minä uskallan ajaa matkustajakoneet Seutulaan ja kokonaisen planeetan taivaanrannan taakse, niin kai minä nyt yhden kissan hätyytän petäjään ihan heittämällä.

Nyt vien kädellisen iltalenkille. Voikaa hyvin!

Loppuun vielä kuva, jossa keskustelen syvällisesti itävaltalaissyntyisen pehmopesukarhukaverini kanssa: